Itsensä hyväksyminen | Kun liikuntani oli suorittamista

FF SNAPCHAT | MUN VIIKKO

Hoplaa! Pakko taas tulla purkamaan ajatukset tänne, koska tuli FF snappiin erihyvä kysymys siitä, että miltä musta nyt tuntuu olla kotona niin paljon, kun muutoin olen tosi menevä ihminen?

Tää oli oikeasti sikahyvä kysymys!

Ennen (silloin, kun olin nuori…oi niitä aikoja 😛 ) kotona oleminen oli mulle kauheinta ikinä. Ja nyt en puhu siis ajasta, jolloin asuin kotona – mulla oli onnellinen lapsuus. 😀

Vaan lähinnä yliopistoaikaa, jolloin opiskelin ensimmäistä suurta tutkintoani (KTM). Asuin silloin Tampereella, jonne muutin pois kotoa 19-kesäisenä.

Elin aikamoista suorittaja-aikaa: liikunta oli pakkomielteistä eikä kotiin ollut tulemista, ennen kuin olin liikunnasta todella rätti. Miksi tein niin? Koska ruoka piti ansaita.

Oli ihan turha ajatellakaan syövänsä, jos ei ollut ansainnut sitä kuluttamalla ensin.

En halunnut mennä kotiin, koska muutoin olisin saattanut sortua syömään. Lihomisen pelko oli niin suuri. Menin siis koulusta jumpalle, jossa tuli vietettyä useampi tunti. I’m not kidding, useampi tunti.

 

itsensä hyväksyminen

USKOMUKSET AJATUSTEN JA TOIMINNAN TAKANA

Meidän ihmisten toimintaa ajavat erilaiset uskomukset, jotka poikivat tietynlaista ajattelua. Omat uskomukseni olivat pitkään nämä:

Uskomus 1.
Kotiin en arkena ”saanut” tulla ennen klo 21. En saanut = en antanut itselleni lupaa.

Vielä parempi, jos olin kotona klo 21.30. Silloin tunsin, että olin tehnyt tarpeeksi päivän mittaan, sillä enhän ole ollut kotona ”laiskottelemassa”.

Käytännössä siis suoritin liikuntaa, koska en halunnut olla ”laiska”. Enkä halunnut lihota.

Viikonloput oli tylsiä siitä, että ei ollut arkea eikä arkirytmiä. Tosiasiassa pelkäsin sitä, että ei ole paikkaa mihin mennä, koska en voinut mennä kotiin. Pelkäsin kotona sortuvani syömään.

Hallitsin siis tekemisiäni, koska halusin hallita syömisiäni. Kontrollin tarve nuorella tytöllä suuressa maailmassa – sitä se oli, tiedän sen tänä päivänä.

Pelkoa kohdata itsensä, epävarmuutta tulevasta.

Joskus jopa ajattelin elämäntapani olevan terveellinen, sillä enhän ollut ylipainoinen. Uskomus 2.
 
Ei, ei se ollut tervettä. Kaukana siitä.

Lauantaisin kotona ei saanut olla ennen klo 18, tai päivä ei ole ollut tehokas. Uskomus 3. 🙂

 

ITSENSÄ HYVÄKSYMINEN SELLAISENA, KUIN ON

Puhun paljon inhimillisyydestä ja suorittamisesta. Siitä, kuinka olla itselleen armollisempi ja vähentää suorittamista: kuinka ottaa tilalle aitoa läsnäoloa ja vauhdin hiljentämistä.

Itse olin aikoinaan se, joka lähti BodyBalancen loppurentoutuksesta ennen pois, sillä mielestäni rentoutuminen oli turhaa: se oli tehotonta. Vielä vähemmän tein sellaista turhaa, kuin esim. joogaa tai pilatesta. Nehän kun taas eivät olleet tehokasta (=ei kuluttanut kaloreita).

Kerran jäin, kuin jäinkin Balancen loppurentoutukseen. Annoin rentoutukselle kerrankin mahdollisuuden, olin ilmeisesti jo jonkin verran väsynyt viisivuotiseen suorittamiseen.

Loppurentoutuksessa rupesin itkemään. Pysähtyminen ja itsensä kanssa juuri siinä hetkessä eläminen iskivät melko kovaa. Oli outoa ”kohdata itsensä” ja pysähtyä.

Oivalsin, että olin liikuntaa suorittamalla koko ajan juossut itseäni pakoon.

En ollut hyväksynyt itseäni sellaisena, kuin olen.

 

 

MILTÄ TUNTUU OLLA KOTONA NYT

Tästä on toki kohta melkein 10 vuotta. Olen kulkenut melkoisen päänsisäisen matkan. Olen kasvanut henkisesti.

Tällä hetkellä olen todella onnellinen saadessani olla kotona. Tykkään tehdä töitä kahvilassa, sillä joskus se vain parantaa keskittymistäni – kotona on helpommin virikkeitä.

Mutta minä, joka yhä olen menevä luonteeltani en kuitenkaan enää suorita. Olen siinä pisteessä vihdoin, että voin olla itseni kanssa. Uskallan kohdata itseni ja ajatukseni.

Uskallan kohdata erilaisia tunteitani ja pohdin niiden taustaa. En juokse enää pakoon itseäni.

Miksi? Koska viihdyn itseni kanssa, minä olen hyvä tyyppi.

Ja niin olet sinäkin. Me kaikki olemme. Siksi olemme ansainneet sisäisen rauhan itsemme kanssa. Sillä loppujen lopuksi olet itsesi kanssa 24/7, halusit tai et:

 

on vain tuhatmiljoona kertaa helpompaa kulkea tuulen mukana, kuin taistella kovaa tuulta vastaan.

itsensä hyväksyminen

MILTÄ LIIKUNNAN VÄHENTÄMINEN ON TUNTUNUT?

Hyvältä! On ok olla liikkumatta silloin tällöin. Enää sana lepo ei ole minullekaan peikko.

Olen aktiiviliikkuja ja teen liikuntaa työkseni. En suorita sitä entiseen malliin, vaan nautin siitä. Osaan nykyään olla tekemättä sitä, osaan olla tietoisesti hyvällä tavalla laiska.

Ja se on ok. Pennun tultua en treenannut mitään kolmeen päivään. Treenimäärät ovat pudonneet neljännekseen siitä, mitä treenaan.

Hurjaa? Ehkä. Muttei maailmanloppu. 🙂 Minä kerkiän vielä treenaamaan ja toisaalta: ei ole pakko treenata niin sikana.

Vähempikin riittää terveyshyötyjen saavuttamiseksi – rasvaprosenttia minun ei tarvitse enää optimoida eikä kaloreita kuluttaa.

Ehkä tämä on minun uusi henkisen kasvun paikkani. Tilalla on nyt jotain muuta, mikä vaatii huomiotani. Ja sen haluan antaa. Bosse on pentu vain vähän aikaa, tätä settiä en halua missata. <3

itsensä hyväksyminen

 

Nautitaan hetkistä! <3
x Kipa ja Bosse

 

PS: Muista tsekata myös mun Instatili: coachingkira !

 

Edellinen kirjoitukseni:

Miten selätetään säästöliekki?

 

*** Seuraa minua ***

Facebook – YouTube – Bloglovin

*** Instagram: Coachingkira ***

lihava pt

<3

(Visited 1 222 times, 1 visits today)
kira

Instagram: coachingkira Snapchat: kipatiivola **** KTM Auktorisoitu Personal Trainer TrainerLab-kouluttaja Työhyvinvointivalmentaja Elämäntaidon valmentaja Ryhmäliikunnan ohjaaja Yrittäjä Bloggari

2 vastausta artikkeliin “Itsensä hyväksyminen | Kun liikuntani oli suorittamista”

    • 😍😍 Ihanaa iinamaj, kiitos! <3 On mahdollista päästä omista päänsisäisistä ei ä-niin-kivoista-ajatuksista eroon. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 15
Tykkää jutusta